Mitä pahoinvointi yrittää kertoa meille?
14/02/2020
Nyt on taas se aika vuodesta, kun saattaa pakkasidyllin keskeltä hiihtoladulla kuulla ärräpäitä. Ilmiöstä on kirjoiteltu paljon myös lehtien sivuilla ja tämä ilmiö on ristitty laturaivoksi. Iltasanomat kirjoitti aiheesta jutun taannoin (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006406725.html ), ja siinä esitetyn näkemyksen mukaan ärräpäitä päästää suustaan yleisimmin 50-60 vuotias mies.
”Urpo – mitä vit**a kiilaat tuolla tavalla eteeni – mä kyllä prkl näytän sulle!!!” Tämän tyyppinen ärräpäälause ei rajoitukaan enää talviaikaan. Tätä saattaa kuulla vuoden ympäri, eikä pelkästään lumisilla alueilla. Tähän voi törmätä myös ulkomailla. Tällekin ilmiölle on annettu nimi: liikenne- tai rattiraivo. Englanniksi ilmiö tunnetaan nimellä road rage ja wikipedia tietää kertoa (https://en.wikipedia.org/wiki/Road_rage ), että tyypillisin rattiraivoaja on reilu 30-vuotias ja mies (peräti yli 96% tapauksista).
”Voihan stana sentään tätä vaatekaapin kokoamista – ei tää v*ttu voi onnistua!!!” Tämäkin ilmiö esiintyy ympäri vuoden ja vaikka en ole tämän ilmiön kohdalla törmännyt virallisiin tai epävirallisiin nimiin, niin ristin sen tässä vaikkapa manuaaliraivoksi. Tästä en ole löytänyt lehtiartikkeleita, mutta oma näppituntuma on, että tätäkin esiintyy suht usein nimenomaan miesten keskuudessa.
Ja sitten on tietenkin somen loputon taisteluareena, missä vihaa ilmaistaan välillä suoremmin ja välillä sarkasmin/kuittailun/oikeassa olemisen/yläpuolelle asettumisen/jne. passiivis-agressiivisemmassa muodossa. Tämä vihanilmaisun muoto, mistä voidaan käyttää nimitystä nettiraivo (eng. net rage) onkin jo huomattavasti tasaisemmin jakaantunut sukupuolten kesken. (www.statista.com/statistics/333954/us-young-internet-users-online-harassment-experiences-gender/ )
Kaikissa näissä esimerkeissä aikuinen ei osaa ottaa asianmukaista vastuuta tunteestaan – näissä tapauksissa vihastaan – ja voidaan sanoa, että näissä esimerkeissä tunne (viha) on isäntä ja ihminen on renki. Kaksi keskimmäistä näistä neljästä raivoesimerkistä ovat olleet myös hyvin tuttuja minulle. Siis ennen kuin aloin tutustumaan vihaani syvemmin. Minulle oli tyypillistä päästää sisäinen lohikäärmeeni valloilleen liikenteessä tai kaappia kootessa.
Miksi näin oli?
Yksinkertaisesti siksi, että näistä oli tullut minulle tiedostamaton väylä ventiloida sisälle pakkaantunutta vihaa. Vihaa, jonka olisi kuulunut näkyä ja kuulua eri (lue: rakentavammalla) tavalla – tasaisesti ja ”oikeassa kohdassa”. Palaan vielä tähän, mutta sitä ennen pohdin, miksi minulle oli iskostunut tällaiset tavat vihan ilmaisuun. Tavat, jotka tuntuivat olevan sitkeästi osa minua.
Kaikki lähtee lapsuudesta. Jari Sinkkonen on kirjoittanut vanhemmuudesta mm. näin: vanhemman keskeinen tehtävä on auttaa lasta säätelemään ja hallitsemaan tunteitaan.
Otetaan muutama esimerkki vanhemman erilaisista tavoista auttaa lapsia tunnetaidoissa.
Pikku-Pekka suuttuu, kun pikkusisko Maija sai violetin hammasharjan ja se tuntuu Pikku-Pekasta kivemmalta harjalta kuin oma vihreä. Pikku-Pekka alkaa polkea jalkaa lattiaan ja huutamaan: ”tää on ihan epääää!!!”
Miten vanhemmat reagoivat tässä tilanteessa, kun Pikku-Pekka on vihainen? Vaihtoehtoja voisi olla:
- vanhempi naurahtaa Pekan reaktiolle
- vanhempi alkaa ihmettelemään/kummeksumaan Pekan reaktiota ja esim. sanoo, että ”eihän tuosta kannata suuttua”
- vanhempi ei puutu/puhu/kävelee tilanteesta pois (ajatus voi olla, että kun ei kiinnitä huomiota, niin kiukku häviää pois)
- vanhempi ”suuttuu takaisin” ja kenties ilmaisee suuttumustaan huutamalla tai väkivallalla –> piiska, luunappi, retuutus, jne.
- vanhempi kohtaa Pekan, kuuntelee tarkasti, pyrkii ymmärtämään Pekan tilanteen kyselemällä (esim. osaako Pekka sanoa, mikä harmittaa); samalla vanhempi huolehtii turvasta (Pekan viha ei kohdistu repivällä tavalla Maijaan, jne.); vanhempi pyrkii omalla käytöksellään, esimerkillään ja ohjauksella kohtelemaan persoonia (Pekka ja Maija) kunnioittavasti (kunnioittaa Pekan tunteita=vihaa) ja samalla jämäkästi asettamaan rajoja mahdollisille haitallisille toimintatavoille (Pekan reaktiot Maijaan, vanhempiin, itseen, jne.)
Näistä vaihtoehdoista 1-4 johtavat kaikki enemmän tai vähemmän ”ei-optimaaliseen” lopputulokseen: ikävimmillään viha kietoutuu häpeään eli ihmisen vihan ilmaisusta alkaa tulla hävettävää ja siten ihminen alkaa rajoittamaan/ohittamaan/tukahduttamaan/jne. vihan ilmaisuaan.
Vaihtoehto 5:llä on puolestaan parhaat mahdollisuudet pitkässä juoksussa auttaa lasta/ihmistä kehittymään tunnetaidokkaammaksi ihmiseksi – myös vihan kohdatessa.
Voin kokemuksesta käsin todeta, että tämä on todella vaikea tehtävä kelle tahansa vanhemmalle, ja peesaan myös väitettä, että kukaan ei saa 100% täydellistä opastusta tässä vanhemmiltaan – armollisempaa on puhua riittävästä vanhemmuudesta tässä kohtaa.
Olen itsekin saanut lapsuudessani enemmän a-d kohdan ”vihan peilausta”, joten ymmärrän kyllä nykyisin, miksi minunkin vihani näyttäytyy usein vahingollisesti. Mutta vaikka olen saanut tietyt lapsuuden ”ohjelmoinnit” omaan tunteiden ilmaisuun ja säätelyyn (ml. viha), niin lohdullista on se, että koskaan ei ole liian myöhäistä opetella uusia tapoja. Sellaisia tapoja, joiden johdosta minä ja ympäristöni voi paremmin.
Palaan siis vielä siihen, miten olen opetellut omassa prosessissani ilmaisemaan vihaa siten, että se palvelee paremmin omaa hyvinvointiani. Toisin sanoen, miten olen opetellut ilmaisemaan vihaani rakentavammalla enkä niin repivällä tavalla.
Ihan alkuun se on tarkoittanut vihani jakamista turvalliselle aikuiselle (mentorille/terapeutille), joka on osannut ottaa sen vastaan ja kunnioittanut sitä. Tässä peilauksessa olen saanut opetella suhdettani vihaan ihan uudella tasolla ja syvyydellä. Pikkuhiljaa tutustuttuani vihaani turvallisessa ohjauksessa, olen alkanut harjoitella sen ilmaisemista rakentavammalla tavalla: se on tarkoittanut kohdallani mm. selkeämpää rajojen laittoa, vähemmän pakonomaista miellyttämistä, uskallusta sanoa joskus myös EI, uskallusta jakaa ympärillä olevilleni ihmisille, jos joku ”pikku juttu” harmitti/ärsytti minua tai vaikkapa uskallusta sanoittaa omia tarpeitani eri valintatilanteissa.
Kaikki tämä opettelu on auttanut minua ventiloimaan ärsytystä/turhautumista/vihaa/raivoa paremmin tilannekohtaisesti. Kun olen ottanut vastuuta vihastani oikealla kohdalla ja harjoitellut tekemään sitä rakentavammin, minun ei ole tarvinnut samalla tavalla pullottaa ja koteloida sitä ”omaan tiedostamattomaan ruutikellariini”.
Olen nimittäin huomannut, että jos vihani on pakkautunut ja kumuloitunut arjen eri pikkutilanteissa tuonne ruutikellariini (olen saattanut ohittaa jonkun minua ärsyttäneen tilanteen vähättelemällä sitä), niin todennäköisyydet vaikkapa liikenneraivolle ovat kasvaneet. Toinen vahingollinen, ja itselleni tuttu tapa, oli pakata vihaa eri tilanteista ja alkaa osoittamaan sitä itselleni vihaisen itsepuhelun kautta – esim. jos tein virheen, niin armoton itseni sättiminen siinä kohtaa.
Tutustuminen syvemmin vihaan on ollut yksi voimaannuttavimmista ja vapauttavimmista asioista omassa henkilökohtaisessa kasvuprosessissa. On vaikeaa korostaa sen merkitystä liikaa oman hyvinvointini kannalta.
Valitettavan usein törmään kuitenkin ihmiseen, joka pitää vihaa yleisesti tai omaa vihaansa jotenkin vääränä, huonona, hävettävänä, vaarallisena tai jopa syntisenä. Jotain noista se saattaa ollakin, jos puhutaan esimerkiksi repivästä vihasta toisia kohtaan, vihanpidosta, katkeruudesta tai itsevihasta. Onkin tärkeää oppia erottamaan terve vihastumisen tunnereaktio näistä edellä mainituista.
Kun oppii tunnistamaan oman vihan, kuuntelemaan ja kunnioittamaan sitä sekä ilmaisemaan sitä ympäristölle rakentavasti esim. rajojen laittamisena, siitä tulee kokemukseni mukaan mahtava itsensä puolustaja sekä oman hyvinvoinnin takuumies (tai nainen:)). Voin siis suositella: ala tutustumaan vihaasi syvemmin. Se on huippuinvestointi oman hyvinvointisi vinkkelistä.
Aku Hentilä
